Aikoinaan puhuimme hyvin vakavastikkin mieheni kanssa abortista. Eihän tälläinen työnarkomaani voi olla pois töistä! Sovimme yhdessä että jos joskus sattuu vahinko, teen abortin -ja hän tukisi minua. En vain voinut kuvitella lasta itselleni, enkä meidän elämää sotkemaan. Olen pienestä asti toilottanut maailmalle että minusta ei äitiä tule. Vihasin vauvoja ja lapsia ja etenkin sitä itkua sekä tinttailua! Voi että kun välillä on tehnyt mieli mottasta ystävienki lapsia.. Onneksi on änen korottaminenkin tehonnut.
Jossain vaiheessa rupesin sitten ajattelemaan sellaistakin vaihtoehtoa, että adoptoisin. Olisihan se inhimillisempää kuin abortti. Kun kuitenkin Suomestakin löytyy monia perheitä jotka toivovat lasta, mutta eivät syystä tai toisesta ole saanut. Minulle tuli jopa paha mieli siitä että olin ajatellut aborttia.. Sitten taas ajan kanssa unohdin koko vauva asian sekä abortit ynnä muut. Emme siltikään (tietäen riskit) käyttäneet ehkäsyä. Mikään ei vain tuntunut luonnolliselta. 3-4 vuotta taisimme olla ilman ehkäsyä, kunnes eräänä iltana plussasin testin. Shokki!
Muistan vieläkin kuinka itkin ja itkin. Siivotessanikin rupesin itkemään. Enhän minä halunnut lasta! Muistan kuinka huusin miehelleni että teen abortin ja laitan "piuhat poikki". Pari viikkoa testin jälkeen pääsin lääkärille jonka kanssa juttelimme kaikesta. Hän antoi kotiin mukaan lappusen, jonka postittaisin jos haluan todella abortin.
Mietin ja pähkäilin. Itkin jälleen paljon ja mieheni oli aivan neuvoton. Hän yritti kovasti tsempata aborttiin. Olin jo viemässä lappua postiin kunnes se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta! Minähän en aborttia tee! Yhtäkkiä tuli fiilis, että tässä ja nyt, haluan sen vauvan. Haluan äidiksi. Haluan perheen.
Niinpä heitin paperit roskiin ja kerroin miehelleni päätökseni. Järkytys ja shokkihan sieltä tuli vastaan, mutta lopuksi mieskin innostui. Meistä tulisi perhe!
Viikolla 13 menimme ultraan, jossa selvisi jotta sikiö on menehtynyt viikolla 10. Siitä jäin suoraan sairalaan ja kohdun tyhjennykseen. (Ihankuin luontoäiti kostaisi että meinasin abortin tehdä..)
Sen rankan viikon jälkeen päätin, etten enää ikinä edes kuvittele aborttia. Vauva on tervetullut kunnes luontoäiti niin päättää. Eihän tässä ole loppu elämää aikaa odotella sitä oikeaa hetkeä.
Koko prosessi ja tuska viime raskaudesta sai aikaan särkyneen sydämen. Jos en olisi saanut keskenmenoa, olisin pienen lapsen äiti tällä hetkellä. Aina ei kaikki mene kuin haluaisi. Mutta aborttia en enää aio ajatella.
Ehkä joillekki se on ainut keino, mutta ei minulle, pitkässä parisuhteessa olevalle.
Hei! Eksyin blogiisi tuolta vauvasivujen kautta, mietin pitkään, pitäisikö liittyä joulukuiseen ryhmään vai ei. No, ehkä myöhemmin. Ikävä ja surullinen kokemus teillä takana, otan osaa! Ehkä minua liikuttaa tarinasi erityisesti siksi, että koin itsekin keskeytyneen keskenmenon tuossa vuodenvaihteessa (odotimme kesävauvaa). Pari viikkoa sitten tein positiivisen raskaustestin. Odotamme siis jouluvauvaa varovaisen toiveikkaina ja onnellisina, mutta suuri huoli on siitä, meneekö kaikki tällä kertaa niin kuin pitää. Jaan täysin kanssasi ajatuksen siitä, että vauva on tervetullut silloin, kun se meille suodaan, ei turhia suunnitteluja tai panikointeja siitä, onko nyt oikea aika yms. Minäkään en aborttia voisi kuvitellakaan tuon km jälkeen.. Hurjasti voimia ja tsempiä raskauteen ja aurinkoista kevään jatkoa! :)
VastaaPoistaKiva kuulla että on kohtalonkavereita:) tuo keskenmeno on aina varmasti kaikille rankka kokemus, josta kestää toipua. Huomaan kyllä että useasti mietin keskenmenon riskiä ja meneekö tämäkin raskaus kesken. En tiedä montako keskenmenoa ihminen kestäisi..
PoistaJa teille myös tsempit! Toivotaan että kaikki menisi hyvin :)
Poista