rv 8+2

Vielä en ole kenellekkään kertonut vauvasta. Jos kuukauden jaksaisin odottaa. Pitäisi ensin keksiä pomolle syitä, minkä takia hyppään lääkärillä kesken työni. Vielä kun työni on sellaista, että missään vaiheessa ei pääsisi oikeastaan lähtemään vaan tehdään töitä koko sen 8h, tiukalla aikataululla. Toisaalta kun olen nyt ollut kotona muutaman päivän, olen tajunnut kuinka vihaankin tuota työtä, niitä työkavereita. Kuinka haluaisinkaan olla vapaa. Vaihtamaan työtä. En vain viitsi nyt ennen äitiyslomaa yms. 

Kotona olen välillä kuin hermoraunio. En jaksa enää sanoa miehelleni samoista asioista, ja kun niistä pitää silti mainita, hermostun ja korotan ääntäni. Ei tarkoitukseni ole. Tuntuu vain välillä että olisi yksin tätä kylmää maailmaa vastaan. Kuinka jaksan huolehtia pienestä ihmeestä jos en jaksa itsestänikään huolehtia? Haluan vain maata sohvalla lukien kirjaa, nukkuen. Toisaalta hormoonit saattavat tehdä osansa. Ainakin toivon niin, että energiani palautuu ja jaksan taas paiskia töitä, hymyillä ja juosta sinne sun tänne! Kohta on äitienpäiväkin.. Pitäisi kukkaa viedä äidilleni sekä anopille. Haluaisin niin kovasti kertoa tästä pienestä. Olisi hyvä lahja tuleville mummoille. Jos kaikki menee hyvin. Vielä en ole luottavainen sen suhteen, mutta yritän olla. 

Tänään voisin siivota kotia, ja käydä koiran kanssa pitkällä lenkillä musiikkia kuunnellen. Pitäisi ruveta urheilemaan. Eihän tälläinen XL kokoinen jaksa pienen lapsen kanssa touhuta kaiket päivää. Vai jaksaako? Kunpa ihminen voisi näyttää siltä miltä haluaa, vain sormia napsauttamalla. Mutta ei. Kaikki on tehtävä itse. 

Seksiä

Mietin viime yönä paljon meidän seksielämää. Tai ylipäätänsä seksiä. Voiko jollakin olla täydellistä, joka kerta? Meillä oli alkuaikoina villiä ja rajua seksiä mieheni kanssa. En tiedä miksi tai milloin se on hiipunut. Nykyään tuntuu että harrastamme seksiä vain silloin kuin mieheni jaksaa tai haluaa. Ihan kuin minun haluillani ei olisi mitään väliä. Pystymme kyllä puhumaan suoraan ja selkeästi keskenämme seksistä, ja mitä kumpikin haluaa. Mutta jotenkin tuntuu että silti jokin pidättelee meitä. Eikä se ole raskaus. 

Viime raskaudessa mieheni ei uskaltanut harrastaa yhdyntää, ennenkuin kuuli neuvolatädiltä, että se on ihan sallittua niin kauan kuin ei satu. Nyt emme ole antaneet raskauden estää. Ainoastaa mieheni työ estää sen. 

Haluni ovat lisäntyneet, ja voisin naida joka päivä. Monta kertaa. Mutten silti saa tyydytystä. Mieheni on paljon töissä ja kun hän tulee kotiin, ei jaksa. Ja kun jaksaa, yhdyntä ei kestä kauaa, enkä ehdi itse saamaan minkäänlaista tyydytystä. Olen yrittänyt sanoa tästä miehelleni, mutta hän ei tunnu ymmärtävän. Välillä käy jopa mielessä että haluaisin kokeilla uutta seksikumppania. Mitä en luonnollisestikkaan tee. Mutta himot ja halut kun eivät vain häviä tuosta noin. 

Miksi seksistä on vaikea puhua? Mihin se kokeilu haluisuus ja estottomuus katoaa ajan myötä? Miksei seksi olisi aina samanlaista kuin parisuhteen alussa? Viekö työ oikeasti niin paljon energiaa, ettei kertakaikkiaan jaksa naida?

Eniten minua taitaa pelottaa se, mitä tapahtuu kun vauva syntyy. Seksi saa väistyä uuden perheenjäsenen tultua. Monet väittävät että on haitallista vauvan kehitykselle jos hän kuulee kun vanhemmat nai. Mitä haittaa siitä on? Nyt voisi joku fiksu kertoa minulle. 

Minulle on seksi ollut aina luonnollista ja normaalia, miksi se olisi lapsen tultua yhtäkkiä niin vaarallista, että sitä voi harrastaa vain kun vauva on hoidossa toisaalla? 

Tunnen itseni, ja tiedän mistä ja milloin saan orgasmin. Olen saanut paljon kokemusta ja nauttinut seksistä. Siksi tämä tilanne on minulle aivan uusi kokemus. En pysty hyväksymään sitä, etten saa orgasmia mieheni kanssa. Vaikka kuinka olen hänen kanssaa jutellut, hän ei vain käsitä. Välillä mietin jopa, etten minä miestä tarvitse orgasmiin, saan itseni tulemaan paremmin yksinkin. Mutta olisiko se reilua miehelle? Pidättäytyä seksistä? Vai pitääkö mies pitää tyytyväisenä? 

Nyky-yhteiskunta on niin monimutkainen ja kaikki kielletään Suomessa, olen jopa odottanut että koska lailla määrätään jotta seksi kuuluu avioliittoon. Eikä seksiä saa enää harrastaa kun on lapsi. Naurettavaa. 

Minä haluan seksiä silloin kun haluttaa ja siellä missä satunkaan olemaan. Haluan takaisin sen villin kipinän mitä meillä oli ennen. Mutta mistä sen saan? Siinäpä minulle pulma. 

Pahoinvointia on muuten esiintynyt lähiaikoina. En oksenna, vaikka kuinka kovaa välillä tekisi mieli. Kotona haluan vain nukkua. En jaksa edes imuroida. Voisin vain maata sängyssä ja naida. Juoda välillä vettä. 

Abortista

Aikoinaan puhuimme hyvin vakavastikkin mieheni kanssa abortista. Eihän tälläinen työnarkomaani voi olla pois töistä! Sovimme yhdessä että jos joskus sattuu vahinko, teen abortin -ja hän tukisi minua. En vain voinut kuvitella lasta itselleni, enkä meidän elämää sotkemaan. Olen pienestä asti toilottanut maailmalle että minusta ei äitiä tule. Vihasin vauvoja ja lapsia ja etenkin sitä itkua sekä tinttailua! Voi että kun välillä on tehnyt mieli mottasta ystävienki lapsia.. Onneksi on änen korottaminenkin tehonnut. 

Jossain vaiheessa rupesin sitten ajattelemaan sellaistakin vaihtoehtoa, että adoptoisin. Olisihan se inhimillisempää kuin abortti. Kun kuitenkin Suomestakin löytyy monia perheitä jotka toivovat lasta, mutta eivät syystä tai toisesta ole saanut. Minulle tuli jopa paha mieli siitä että olin ajatellut aborttia.. Sitten taas ajan kanssa unohdin koko vauva asian sekä abortit ynnä muut. Emme siltikään (tietäen riskit) käyttäneet ehkäsyä. Mikään ei vain tuntunut luonnolliselta. 3-4 vuotta taisimme olla ilman ehkäsyä, kunnes eräänä iltana plussasin testin. Shokki! 

Muistan vieläkin kuinka itkin ja itkin. Siivotessanikin rupesin itkemään. Enhän minä halunnut lasta! Muistan kuinka huusin miehelleni että teen abortin ja laitan "piuhat poikki". Pari viikkoa testin jälkeen pääsin lääkärille jonka kanssa juttelimme kaikesta. Hän antoi kotiin mukaan lappusen, jonka postittaisin jos haluan todella abortin. 

Mietin ja pähkäilin. Itkin jälleen paljon ja mieheni oli aivan neuvoton. Hän yritti kovasti tsempata aborttiin. Olin jo viemässä lappua postiin kunnes se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta! Minähän en aborttia tee! Yhtäkkiä tuli fiilis, että tässä ja nyt, haluan sen vauvan. Haluan äidiksi. Haluan perheen. 

Niinpä heitin paperit roskiin ja kerroin miehelleni päätökseni. Järkytys ja shokkihan sieltä tuli vastaan, mutta lopuksi mieskin innostui. Meistä tulisi perhe! 

Viikolla 13 menimme ultraan, jossa selvisi jotta sikiö on menehtynyt viikolla 10. Siitä jäin suoraan sairalaan ja kohdun tyhjennykseen.  (Ihankuin luontoäiti kostaisi että meinasin abortin tehdä..)

Sen rankan viikon jälkeen päätin, etten enää ikinä edes kuvittele aborttia. Vauva on tervetullut kunnes luontoäiti niin päättää. Eihän tässä ole loppu elämää aikaa odotella sitä oikeaa hetkeä. 

Koko prosessi ja tuska viime raskaudesta sai aikaan särkyneen sydämen. Jos en olisi saanut keskenmenoa, olisin pienen lapsen äiti tällä hetkellä. Aina ei kaikki mene kuin haluaisi. Mutta aborttia en enää aio ajatella. 

Ehkä joillekki se on ainut keino, mutta ei minulle, pitkässä parisuhteessa olevalle.