Vielä en ole kenellekkään kertonut vauvasta. Jos kuukauden jaksaisin odottaa. Pitäisi ensin keksiä pomolle syitä, minkä takia hyppään lääkärillä kesken työni. Vielä kun työni on sellaista, että missään vaiheessa ei pääsisi oikeastaan lähtemään vaan tehdään töitä koko sen 8h, tiukalla aikataululla. Toisaalta kun olen nyt ollut kotona muutaman päivän, olen tajunnut kuinka vihaankin tuota työtä, niitä työkavereita. Kuinka haluaisinkaan olla vapaa. Vaihtamaan työtä. En vain viitsi nyt ennen äitiyslomaa yms.
Kotona olen välillä kuin hermoraunio. En jaksa enää sanoa miehelleni samoista asioista, ja kun niistä pitää silti mainita, hermostun ja korotan ääntäni. Ei tarkoitukseni ole. Tuntuu vain välillä että olisi yksin tätä kylmää maailmaa vastaan. Kuinka jaksan huolehtia pienestä ihmeestä jos en jaksa itsestänikään huolehtia? Haluan vain maata sohvalla lukien kirjaa, nukkuen. Toisaalta hormoonit saattavat tehdä osansa. Ainakin toivon niin, että energiani palautuu ja jaksan taas paiskia töitä, hymyillä ja juosta sinne sun tänne! Kohta on äitienpäiväkin.. Pitäisi kukkaa viedä äidilleni sekä anopille. Haluaisin niin kovasti kertoa tästä pienestä. Olisi hyvä lahja tuleville mummoille. Jos kaikki menee hyvin. Vielä en ole luottavainen sen suhteen, mutta yritän olla.
Tänään voisin siivota kotia, ja käydä koiran kanssa pitkällä lenkillä musiikkia kuunnellen. Pitäisi ruveta urheilemaan. Eihän tälläinen XL kokoinen jaksa pienen lapsen kanssa touhuta kaiket päivää. Vai jaksaako? Kunpa ihminen voisi näyttää siltä miltä haluaa, vain sormia napsauttamalla. Mutta ei. Kaikki on tehtävä itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti